Rahoitusten tiukentuessa tuntuvat myös vaatimukset hankkeiden pysyvästi aikaansaamista tuloksista muuttuvan äänekkäämmiksi:
Miksi hankerahalla ei saada pysyviä laajoja muutoksia aikaiseksi tai miksi tulokset jäävät vain kehittäjien käyttöön? Kiltakoulujen vahvasta tvt-näkökulmasta lisään ajatuksia yleiseen tulosten laihuuteen: miksi olemme Jordanian tasolla tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisessä oppilaitoksissa, kuten Yle äskettäin uutisoi?
On erinomaista, että emme enää voi syytää verorahaa turhaan työhön, mutta syyllistämisen sijaan haluan tarjota ratkaisuja.
Eilen TOP-laaja -hankkeen päätösseminaarissa mainittiin, että työssäoppimisesta on hyllymetreittäin kirjoja, josta päätellen toiminta pitäisi olla hyvin hallussa ja laajaa - ja pohdittiin, onko näin?
Tänä aamuna tutkalin 14-vuotiaan äidinkielen kirjaa, koska taas on yksin luettavana ja raportoitavana opettajan valitsema romaani, ja lukijan äiti koittaa motivoida tervanjuonnissa. Äidinkielen kirja on hämmästyttävän täynnä juuri tätä oppijaa todennäköisesti innostavia ryhmätehtäviä, joita opettaja ei näe tarpeelliseksi teettää.
Mistä on kyse? Siitä, että syvällä suomalaisessa toimintakulttuurissa on sekä vahva yksin tekemisen tottumus että suuri tekstin arvostus. Herätkäämme oikeasti:
* rahoittajana vaatimaan täydennyskoulutustuotteita, valmennuksia ja laajaa vertaislevittämistä perusosana kehittämishankkeen toimintaa. Sinänsä mainioon Hyvät käytännöt -palveluun tehtävä toimintamallin kuvaus lisää vain virtuaalisia hyllymetrejä ja sotkee kulkua toimintamalliviidakossa, jos kukaan ei ole kuratoimassa juuri uuden toimintatavan etsijän tilanteeseen ja alaan sopivia vaihtoehtoja.
* levittämistilaisuuksien järjestäjänä vaivautumaan toiminnallisiin pisteisiin tai edes ryhmäkeskusteluihin kalvosarjojen sijaan. Tiedon kaato ei ole oppimista saati toimintamallin muuttamista.
* koulutusorganisaationa raivaamaan riittävästi tilaa kehittäjille muuttaa aidosti toimintaansa sekä katsoa uutta mallia myös ulkopuolisen silmin. Päälleliimattu muutos ei ole pysyvää.
* työntekijänä osallistumaan kouluttautumis- ja valmennusryhmiin, jolloin omille muutosaatoksille on peilejä, eivätkä ne jää kiireen jalkoihin kuten yksin tehdessä ainakin itselleni käy.
* tiiminä kehittämään oman osaston toimintaa, jolloin myös muutosta estäviä rakenteita on mahdollista purkaa ja esimies osaa huolehtia taloudellisesta kannattavuudesta.
* verkostona pitämään yhteyttä virtuaalisin keinoin maantieteellisestä etäisyydestä riippumatta. En tulisi työpäivääkään toimeen ilman verkkokeskustelukumppaneitani, vaikka sähköpostista voisin kernaasti luopua.
Materiaalia tarvitaan, mutta sitä tuotetaan nykyään liikaa. Totesin itsekin tänä syksynä ensimmäistä innokasta Kiltakoulut-valmennusryhmää luotsatessani, että vuodessa tuottamaamme Kiltapeda- ja KeikkailuExtra-aineistoa on paljon, mutta jonkun pitää nostaa keskeiset asiat framille ja antaa lupa edetä niin rauhallisin askelin omia vahvuuksia hyödyntäen, että hanskat eivät lennä naulaan. Samalla pitää antaa innokkaimpien ja pisimmälle ehtineiden syventyä koko aineistoon. Mikähän olikaan se opettajan perustehtävä? Miksi opettajia vaaditaan oppimaan ja muuttumaan pelkän aineiston avulla?
P.S. Blogahduksen kirjoittaja on suuri kirjallisuuden ystävä ja innokas lukija, joka haluaisi kasvattaa kansantaloutta monipuolistamalla tapoja ja mahdollisuuksia ottaa asioita haltuun.
P.P.S. Kiltakoulut-valmennus (4 lähipäivää + etätyöskentely) tulossa jälleen 2014 kevätlukukaudeksi.
